Voitko hyvin?

Terveys ja hyvinvointi pitäisi olla kaiken perusta, mutta itse voin rehellisesti myöntää, että olen laiminlyönyt omaa hyvinvointia ja terveyttä vuosia. Osittain se on surun tuoma seuraus ja osittain omaa laiskuutta. Kun suru on syvimmillään, ei mikään omaan hyvinvointiin liittyvä asia voinut vähempää kiinnostaa. Ei terveellinen ruokavalio, ei liikunta, eikä mitkään ilon aiheet. Surussa on todella helppoa uhriutua.

Vuosia selittelin itselleni asian niin, että miksi tekisin mitään mieltä parantavaa, koska minulla on kuitenkin se suru, joka ei tule iloksi muuttumaan. Onko minulla edes oikeutta ilotteluun? Miksi elää terveellisesti, koska se ei ole takuu sille, että saisit elää pitkän elämän? Miksi liikkua ja kuntoilla? Ketä varten? Itseänikö? Hah. Kun elämä oli pudottanut pommin ylle, niin millään ei ollut mitään merkitystä, ei mitään väliä. ”Kohta tulee kuitenkin taas jotain. Tai vaikka ei tulisi, niin haluanko edes hyvinvoivaksi? Haluan vain surra.”

Nyt kuuden vuoden jälkeen on tullut mitta täyteen tätä. Ehkä ensimmäinen sysäys oli se, että tajusin ettei suru ole enää isoin ja tärkein asia elämässäni. Olen väsynyt olemaan väsynyt. Olen väsynyt suruun ja väsynyt voimattomuuteen. Energiat ja puhti on poissa ja vanhenen silmissä. En halua tällaista, joten nyt on korkea aika ryhtyä tekemään asialle jotain. Joku viisas on joskus sanonut, että perheen äiti on kuin korttitalon alin kortti. Jos se ei jaksa, niin koko talo sortuu. Ehkä vasta nyt ymmärrän sen, että minua tarvitaan täällä vielä pitkään. Jos en ole itse kunnossa, niin mitä minusta on antamaan muille? Ei mitään.

Joku aika sitten eräs sureva sanoi minulle, että välillä olen vähän liian positiivinen puhuessani ajatuksia ääneen. Ymmärrän sen, että esimerkiksi surumatkan alkutaipaleella olevan on vaikea uskoa toisten positiivisia kommentteja ja tsemppausta, kun valoa ei vaan näy. Toisten voi taas olla vaikeaa ymmärtää sitä, että toiset ovat paremmin ”sinut” surunsa kanssa.

Vaikka yritän puhua asioista positiivisesti ja luoda sen kautta uskoa helpommista ajanjaksoista surussa, on hyvä muistaa, että olen itsekin ollut siellä alussa ja käynyt todella pohjalla. Olen joutunut opettelemaan pois surun suorittamisesta ja olen joutunut ottamaan (hieman vastahakoisesti) vastaan lääkityksen. Olen ollut suruni vuoksi psykiatrisella osastolla ja olen ollut passiivisesti itsetuhoinen toivoen esimerkiksi meteoriitin tippumista päälleni.

Jokainen meistä kulkee omaa polkuaan, eikä kannatakaan ajatella, että miksi toinen kykenee joihinkin asioihin ja minä en, vaikka surumatkamme olisi saman mittainen. Jokainen meistä on yksilö. Minulta meni VUOSIA päästä siihen pisteeseen, että opin pitämään itseäni tärkeänä. Ja sen jälkeen meni taas monta vuotta siihen, että halusin lähteä parantamaan omaa hyvinvointia. Sen aika tuli eteen vasta nyt.

Olkaa siis armollisia itsellenne ja antakaa aikaa. Koittakaa puhua itsellenne kauniisti ja lempeästi. Pitäkää itseänne tärkeänä. Hoitakaa ja huoltakaa voimienne mukaan ja ennenkaikkea voikaa hyvin! ❤️

Rakkaudella

Johanna