Kevät, paranna meidät

Olen kevätihminen. Olen syntynyt vappuna ja minusta on aina tuntunut siltä, että herään pimeän syksyn ja kylmän talven jälkeen eloon vasta vappuna. Ensimmäisenä keväänä menetykseni jälkeen jotenkin uskoin ja luulin, että heräisin eloon myös surustani. Ajattelin, että aurinko varmasti kuivaa kyyneleeni, tuo hyvää mieltä ja puhkean taas kukkaan luonnon lailla. Odotin kevättä! Mikä pettymys olikaan, kun näin ei käynytkään. Se pisti miettimään, että tätäkö loppuelämäni tulisi olemaan? Eikö kevät toisikaan enää koskaan sitä iloa, jota se oli vuosikymmenet tuonut? Tuntui, että kevätkin oli menettänyt merkityksensä, vähän niin kuin kaikki muukin.

Minulla kevät on alkanut aina pääsiäisestä. Pääsiäiseen liittyykin ihania muistoja myös siitä, kun Ville oli pieni. Silloin me kerättiin yhdessä pajunkissoja ja askarreltiin niistä virpomisvitsoja. Piiloteltiin suklaamunia lumihankeen ja nautittiin ihanasti lämmittävästä kevätauringosta. Keväässä parasta on se, kun lumi alkaa sulamaan ja kasvu pääsee taas vauhtiin. Pääsiäinenhän on oikeasti kirkollinen juhla ja silloin juhlitaan ylösnousemusta. Olen huomannut tässä vuosien mittaan, että suru synnyttänyt minussa naiiveja ajatuksia. Kuinka väärälle tuntuukaan, että toisen haudan edestä oli kivi vieritetty pois, mutta omalla haudalla kaikki pysyi ennallaan. Miksei voisi tapahtua jokin ihme ja saisinkin lapseni takaisin? Ensimmäisenä keväänä menetykseni jälkeen minä hieman jopa järkytyin haudalla, sillä en ollut osannut odottaa sitä mitä kohtasin siellä. Kevätaurinko oli sulattanut lumet ja haudalla minut kohtasi lohduton näky. 

”Kävin tänään yksin haudalla. Siellä näyttää niin kurjalta. Yleensä kevääntulo ja lumen sulaminen paljastaa kaikkea ihanaa, joka saa hyvälle mielelle. Nyt se paljastaa karun totuuden. Hiekkakummun, joka on kuin mutalälliä. Tuntui, että kenkäni upposivat syvälle liejuun. Yritin tasoittaa kumpua, jolloin liejua tuli entistä enemmän koko haudan alueelle. Sydäntäni särki ajatus, että minun poika joutuu lepäämään tälläisen mutaliejun alla.”

30.3.2015

Nyt on jo kuudes kevät menetykseni jälkeen ja odotan kevättä innokkaana. Ehkä odotan silti vieläkin, että kevät jotenkin parantaa minut tai ainakin valaisee syksyn ja talven pimeyden ja toivottomuuden. Syksy ja talvi ovat edelleen minulle vaikeimpia aikoja vuodessa, koska siihen ajanjaksoon osuu niin Villen syntymäpäivä, tapaturma, kuolema ja hautajaiset. Eikä joulu tule enää koskaan olemaan sellainen perhejuhla mitä se oli silloin ennen, koska yksi on poissa. Sitä valitettavaa tosiasiaa ei pysty unohtamaan, ei varsinkaan jouluna. Ja onhan ne muutenkin koko vuoden pimeintä ja masentavinta aikaa, ainakin minulle. Mutta ei kevätkään pysty niitä haavoja parantamaan, ne on ja pysyy. Kevät pystyy kuitenkin valon ja lämmön kautta tuomaan minulle hyvää mieltä sekä antaa uskoa, toivoa ja voimaa taas seuraavaa syksyä varten.

Villen haudalla ei oikein kasva vieläkään nurmikko, koska siellä käydään niin paljon. Karu se näky on edelleen keväisin, mutta ei se enää järkytä mieltä. Kevät on ollut minulle aina myös ns. pesänrakennuksen aikaa ja sisustan keväisin kotia uuteen uskoon. Sama traditio on siirtynyt myös haudalle. Heti, kun lumet alkavat sulamaan, on hauta laitettava kevätkuntoon. Ensimmäisenä sinne laitetaan pääsiäiskukat sekä kranssi ja myöhemmin pestään kivet ja laitetaan kevätkukat. Äitini onkin jo askarrellut valmiiksi kranssin ja pääsiäisistutuksen ja ne saadaan tällä viikolla paikoilleen.

Tämä kevät on ollut koko maailmalle hyvin poikkeuksellinen ja sekin on tuonut vielä lisää harmitusta. Joskus tuntuu siltä, että eikö suru riittäisi, kun kaikkea muuta ikävää ilmaantuu. Surussakin on jo ihan tarpeeksi, liikaakin. Toivon koko sydämestäni, että kevätaurinko antaisi tänä keväänä meille kaikille sureville lämpöä ja extra paljon voimia suureen suruumme. Kevät paranna meidät!

Kiitos, kun kävit lukemassa ajatuksiani. <3 Millaisia fiiliksiä sinulla on keväästä? Käy kommentoimassa Surevillen Facebook tai Instagram postauksessa.

Rakkaudella Johanna