Isän menetys

Koska itselläni ei ole kokemusta isän menetyksestä, pyysin isänpäivän kunniaksi seuraajiani kertomaan siitä, miten isän menetys on vaikuttanut heidän elämäänsä. Kiitos kaikille viestiä laittaneille. Tässä teidän tarinanne.

Olin 5 -vuotias kun isä kuoli ja se kaikenkattava suru ja tuska. 20 vuotta kesti ennen kuin pääsi yli menetyksestä.

______________________________

Mun isä aina esitteli minut, että olen kaikkein kiltein. Eilen mietin että olen saanut kasvaa hyväksyvän silmän alla. Ikävä isää.

______________________________

Voi.. olin niin isintyttö kuin vain olla voi..  isä oli putkimies, yksityisyrittäjä -90 luvulla ja olin usein mukana töissä. Isän kuolema oli todella kova isku itselle, isä kuoli 2004. Isoin kaipaus iski kun sain tietää 2013 olevani raskaana. Lapselleni isi on puheissa vaari, paljon olen kertonut ja näyttänyt kuvia. Onneksi edes ne on jäljellä.

______________________________

Iskä oli mun elämän kivijalka. Tuki ja turva. Huominen ensimmäinen isänpäivä ilman isää. Sydän halkeaa.

______________________________

Miun isä kuoli 14.5.2021 eli melko tuoretapaus. Eka isänpäivä ilman iskää voi olla vaikea….  iskä oli 3 viikkoa saattohoidossa ja olin iskän luona kun lähdön hetki koitti. Samaan aikaa oli oma koulu loppusuoralla ja 3 viikkoa isän kuoleman jälkeen valmistuin… siitä hetki, niin oli hautajaiset. Ei kerenny surra ja nyt oon hakeutun avun piiriin kun jokainen asia muistuttaa iskästä. Yks ilta tuli elokuva 95 ja itkin, ku mietin missä iskä oli kun Suomi voitti ekan kullan. Mietin kuka saattaa miut joskus alttarille jos naimisiin pääsen. 

______________________________

Nyt, puolitoista vuotta kuoleman jälkeen pystyn olemaan surullinen siitä, että olen menettänyt isäni. Mutta myöskin helpottunut, että hän ei ole enää ketään vainoamassa, pahoinpitelemässä, hyväksikäyttämässä tai mitään muutakaan. Kenenkään ei tarvitse enää pelätä. Vihdoin minäkin voin hengähtää ja elää elämääni niin, että minun ei tarvitse olla osana isäni valheita ja selvittää hänen naissotkujaan ja pettämisiään. Enää ei tarvitse kuunnella sitä, mitä hän on milloinkin tehnyt ja loukannut jotakuta jollain tavalla. Tai valehdellut. Tai varastanut. Samalla olen myöskin todella surullinen hänen kohtalostaan. Omaan ajatusmaailmaani kun ei mahdu se, että ihminen kuolee yksin. Täysin yksinäisenä. Ilman ketään. Jos minä olisin uskonut silloin keväällä hänen sanomisensa siitä, että hän ei elä vuotta pidempään, olisiko tilanne ollut toinen? Olisinko minä kuitenkin voinut saattaa isäni tuonelan vesille kauniimmin? Olisiko hän kuollut sairaalaan hoitajien ympäröimänä, eikä asuntoon jossa oli lattialla vaan lainattu patja ja muovinen puutarhapöytä. Olisiko silloin kuolinsyykin selvinnyt? Koska sitähän ei oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa pystytty selvittämään. Olisiko aika kullannut muistot ja katkeruus häntä kohtaan olisi unohtunut?

Voit lukea koko tarinan täältä: https://www.traumapaivakirja.fi/index.php/2021/05/31/isa-9-7-1963-1-11-2019/

______________________________

Menetin isäni heinäkuussa, tänään tuli tasan 4kk isän kuolemasta. Tänään olo on ollut turta, itku ei ole tullut. 

______________________________

Minun isäni oli valtavan rakas. Lempeä, kiltti, sydämellinen, avulias, maailman paras isä minulle ja niin valtavan rakas ja ihana pappa tytölleni, joka täytti 8 viime viikolla. Isän menetys on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti elämääni. Ensimmäiset viikot meni tietenkin shokissa, itku tuli vähän väliä. Isä kuoli syöpään. Hän sairasti yli kaksi vuotta mutta kunto romahti yhtäkkiä, oli saattohoidossa vain 5 päivää. Jollakin tavalla minut on kuitenkin vallannut rauha, en pelkää enää kuolemaa. Olin läsnä isän kuolinhetkellä ja vaikka pahin tapahtui, silti selvisin. Jatkoin hengittämistä jne. Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan. Viimeiset kuukauden on ollut epäusko vahvasti läsnä, aika monesti tuntuu että katselen itseäni ja elämääni ulkopuolelta. Toki raastava ikävä isää kokoajan mutta olen kuitenkin toimintakykyinen, käyn töissä jne. Pahalta tuntuu viedä kynttilä isänpäivänä Haudalle mutta siitäkin selvitään. Tunnen että isä on lähellä, hän on lähettänyt jo merkkejä. Pyysin häneltä pian kuoleman jälkeen merkkiä että tiedän että on kunnossa. Sanoin että laita taivaalle vaikka sydänpilvi niin tiedän että sinulla on kaikki hyvin. Meni muutama päivä niin taivaalla oli sydänpilvi. En ole ennen sellaista itse nähnyt. Myös samana päivänä kun käytiin laittamassa isän hauta kun kivi oli tullut niin taivaalle ilmestyi sydän kun ajeltiin kotiin. Isä sieltä kiitteli.

______________________________

Minulle biologinen isäni ei koskaan ollut oikein isä.. Meille ei koskaan tullut sellaista suhdetta, isäni kuoli vuonna 2008. Mutta enoni oli aina minulle kuin isä, hän oli minulle yksi parhaista ystävistäni, hän oli lapsilleni kuin isoisä. Hän oli minulle valtavan rakas ja on edelleen 2017 saimme kuulla hänen sairastavan parantumatonta syöpää, syöpä vei voiton loppuvuodesta 2018. Kuljin matkan hänen rinnallaan loppuun saakka, pitäen kädestä viimeiseen henkäykseen. Hän oli maailman kiltein ihminen, hänellä oli valtavan suuri sydän, hän jaksoi aina kuunnella, hänellä oli aina aikaa, hän kannusti ja valoi uskoa kun omat voimat eivät meinanneet kantaa. Hän oli kallioni johon nojata. Ikävä on edelleen suunnaton, se ei koskaan katoa… Kiitos kaikesta eno rakas.

______________________________

Minun äitini kuoli minun ollessani 5v, joten isäni kasvatti minut kokonaan. Elin koko lapsuuteni ja nuoruuteni isäni kanssa kaksin ja kun 2018 talvisena yönä puolilta öin isän naisystävä soitti ja kertoi että miun koko elämän tukipilari, peruskallio on saanut sairaskohtauksen 700km päässä miusta. Menin niin totaali paniikkiin ja shokkiin, että pakkasin vaan reppuni ja sanoin miehelleni että nyt on mentävä. Pidin isää kädestä 5 todella pitkää päivää, toivoin ihmettä ja samalla tiesin, että toivoa ei enää ole. Miun elämä tulee muuttumaan ihan kokonaan.  Jouduin tekemään elämäni vaikeimman päätöksen hengityskoneiden sammuttamisesta, isäni nukkui pois itsenäisyyspäivän aamuna. Elämä muuttui ihan kokonaan. Kukaan ei laittanut enää joka ikinen ilta hyvän yön viestiä, en tuntenut enää, että elämässä on aina se jolle voi soittaa. Elin aivan shokissa ja suuressa painajaisessa puoli vuotta, kävin tosi pitkään terapiassa, lopetin… Ja aloitin sen uudelleen kun tulin raskaaksi tammikuussa 2020. Käsittelin todella paljon tunteita raskaana ollessani sekä myös ikävää, ihan valtavaa ikävää. Iskä halusi aina olla pappa minun lapsille.. “tunsin” myös ihan alussa jotenkin tosi vahvasti, että mahassani matkustaa pieni poika, se tuntui jotenkin siltä ku  iskä olis sen päättänyt. Ikävä on edelleen kova, päivittäin. Aina kun jotain ikävää tai iloista tapahtuu, tulee olo että voisipa soittaa iskälle. Olen nyt ja aina iskän tyttö.

______________________________

Menetin isäni kun olin 14-vuotias. Vasta nyt olen ymmärtänyt kuinka nuori silloin olin ja kuinka nuori isäni oli kuollessaan. Hän menehtyi yllättäen 42 vuotiaan. Isäni oli tiukka, mutta rakastava. Hän teki maailman parhaita jauhelihapihvejä. Hän asetti rajoja, jotka suuresti minua silloin ärsyttivät. Ja monesti olimme nenät vastakkain. Nyt ymmärrän, että se oli rakkautta. Välittämistä. Olen kaivannut isääni usein, yksinkertaisiin arkisiin tapahtumiin mukaan, auttamaan, neuvomaan, kuuntelemaan… Välillä mietin millaista elämä olisi jos isäni olisi täällä. Millainen minä olisin. Millainen elämästäni olisi tullut. Olisiko mikään eri tavoin, vain olisiko kaikki. Suren myös äitini puolesta sillä hän jäi leskeksi nuorena, 39-vuotiaana. Kaikki oli jotenkin kesken elämässä. Ja paljon edessä.. Näin ajateltiin. Toivoisin, että lapseni olisi saanut tutusta Harri-ukkiin. Isäni olisi ollut ihana ukki. Olisin toivonut äidilleni elämän, jossa hän olisi saanut vanheta yhdessä isäni kanssa. Olisi toivonut aikaa enemmän yhdessä isäni kanssa, jotta olisin saanut tutustua häneen vielä paremmin. Nyt kun pian 30vuotta on kulunut, pelkään unohtavani millainen isäni oli. Ja olen varmasti osittain unohtanutkin.. Ikävä iskee edellään välillä. Kaipaus. Varsinkin välillä pysähdyn miettimään, kun näen vanhempia miehiä, millainen isäni olisi. Millainen elämästämme olisi tullut, jos isä olisi täällä. Ikävä ei kuole koskeen. Muuttaa kyllä muotoaan. Isä.

______________________________

Menetin isäni yllättäen 58v ehti sairastaa kolme viikkoa syöpää. Ei ole päivää etteikö itku tulisi eikä mistään asiasta enään iloa saa. Elämä tuntuu tyhjältä ilman häntä.

______________________________

Isä kuoli kesällä 2019. Vaikkakin hän sairasti vuosia, niin kuolema tuli liian pian ja yllättäen. Nyt edelleen suru iskee väliin aaltoina. Kurkkua kuristaa, silmät vuotaa tahtomattani ja kipu tuntuu koko kehossa. Nyt harvemmin kuitenkin. Isä on käynyt usein luonani unissa. Hyväntuulisena ja terveenä. Kertoen kaiken olevan hyvin nyt. Iskä oli minulle lapsena kaukainen. Alkoholi vei häntä mukanaan. Lapsetlapset muuttivat tilanteen ja iskä oli heille ihan paras ja rakkain pappa. Aina höpöttämässä ja touhuamassa. Opetti poikani kalastamaan ja tyttärelleni kelpasi vain papan keinutus. Koen, että tämä korvasi usein sen oman ”isättömyyden”. Oltiin iskän kanssa läheisiä nämä viime vuodet. Iskä oli paljon meille hoitamassa lapsia, kunnes sairastelu vei voimat. Vietin viimeisen saattohoitoviikon iskän vierellä. Pääsin kertomaan miten häntä rakastan ja miten tärkeä hän on minulle ollut. Puhuimme paljon. Viimeistä halausta muistelen viikoittain.

______________________________

Isäni oli alkoholisti. Elin ihan hyvän lapsuuden, mutta isän alkoholismi varjosti sitä rankasti. Vanhempana oli lohdutonta huomata, kuinka isäni juominen vaikutti äitiini negatiivisesti. Äitini ei käytä alkoholia. Muuten isä oli luonteeltaan melko jörö, ei puhu eikä pussaa-tyyppinen. Mutta myös hyvä huuliveikko ja huumorintajuinen. Hän kuoli yllättäen deliriumiin 2010, ja tarinamme jäi auttamatta kesken. Näin hänet kuolleena takapihamme terassilla, joka oli traumaattinen kokemus. Se sai minut “sekaisin”, ja kyseenalaistin koko olemassaoloni. Myös oma alkoholinkäyttö lisääntyi, jolla yritin turruttaa tunteitani. Eniten kaipaan isääni juhlapyhinä, vaikka kaikista menneistä ei ole hyviä kokemuksia. Huominen päivä satuttaa, mutta myös voimaannuttaa, onhan minulla kaksi ihanaa lasta ja heillä aivan mahtava isä. Olen yrittänyt ymmärtää isääni ja hänen sairauttaan, ja antanut hänelle anteeksi. Kumpa olisimme saaneet enemmän yhteistä aikaa, ja hän olisi nähnyt lapsenlapsensa.

______________________________

Isänä kuoli juhannusaattona 2020 syöpään. Hän oli tuolloin 76-vuotias. Tuntuu siltä, että mikään ei ole enää niinkuin ennen. Kaipaan häntä usein. Erityisesti silloin, kun on jotain mihinkä tarvitsen apua tai neuvoja ajattelen: nyt soittaisin isälle. Tai silloin kun on omien lasteni juhlapäivä, ajattelen, tämän isäkin olisi halunnut nähdä.

______________________________

Olin 15 vuotias kun isäni kuoli. Hän sairasti koko lapsuuteni ja sen takia minusta tuntuu kuin minulla ei olisi ollut isää ollenkaan.  Olen kaivannut isää enemmän ehkä aikuisena, että hän olisi tukemassa ja auttamassa elämän valinnoissa ja että lapsillani olisi vaari tai pappa.

______________________________

Mun isä teki itsemurhan 57 vuotiaana 10.3.21. Isä oli vaikeasti masentunut omasta lapsuudestaan lähtien, ja alkoholisoitui minun ollessa vielä pieni. Välit oli raskaat ja ristiriitaiset. Isä oli kovin rakas, mutta ei kuitenkaan ollut se läsnäoleva, lämmin ja rakastava mies. Se välillä pilkotti jostain, ja aina hämmennyin siitä, että miten persoona voi heitellä noin. Yritin aina kaikkeni auttaa, kun hän tarvitsi, mutta sitä oikeaa apua en pystynyt tarjoamaan. Pelastin hänet kuolemalta jo kerran, tällä kertaa oli hänen aika mennä. Kiitollinen siitä, että jaksoi odottaa lopulta, että kasvan aikuiseksi ja ehti nähdä hääni. Olen 28v. Välillä on helpottunut olo, kun kukaan ei enää soita aamusta yöhön kännissä, riehu ja hauku. Tällä hetkellä availen koko perheen aiheuttamia traumoja terapiassa, koen riittämättömyyttä ja en koe olevani arvokas. Haen hyväksyntää ja huomiota, suoritan kaikkea elämässä. En osaa nauttia. Isä jätti hurjat jäljet, mutta silti kaipaan kovin sitä isää, jonka muistan.. Lapsuudestani. Loppujen lopuksi, isään pystyin aina hätätilanteissa luottamaan, vaikka muuten en. Jos minulla on ollut akuutti hätä, kyseessä mikä vain. Isä on tullut heti tai järjestänyt asian jotenkin. Ikävä on suuri ja lopulta vain hyvät piirteet on mielessä. Vaikea uskoa että isä ei voi enää osallistua tuleviin tapahtumiin, en voi soittaa ja kertoa uusista asioista ja en voi enää koskaa häntä lohduttaa. Haluan uskoa että isällä on nyt hyvä olla, ja kärsimys jota kantoi, on ohi kunpa vain olisin saanut pidempään nauttia isästä ilman alkoholia ja lukuisia pettymyksiä. Nyt tuntuu että olen menettänyt kaksi isää. Sen aivan ihanan, ja sitten hirviön… Molemmat sattuu, mutta tänään mielessä mun ihana isä, pikkutytön tuki ja turva.

______________________________

Iskä kuoli tasan puoli vuotta sitten. Oli toukokuinen maanantai alkuilta kun ovikello soi, kaksi poliisia seisoi oven takana.. valahdin kalpeaksi: TIESIN mitä uutisia heillä oli. Olin saanut pääsiäisenä jo etiäisen. Ensimmäiset pari viikkoa olin shokissa, koko kesä meni aivan sumussa. Vaikka isällä oli ollut terveysongelmia, jotenkin sitä lapsellisesti pitää omia vanhempia ”kuolemattomina”, itsestäänselvinä.. Iskä oli huumorimiehiä: aina kertomassa vitsejä, pelleili mun ja siskon kanssa kun oltiin pieniä, jekutti ja juksasi, se oli hänen tapansa rakastaa. Surunsa, huolensa ja murheensa hän hukutti pulloon. Kärsin siitä lapsena/nuorena paljon, mutta ymmärrän häntä kyllä: vanhempiensa sotatraumat ja kylmä tunneilmasto eivät antaneet sijaa avoimelle rakkaudelle. Kaipaan iskää joka päivä. Haluaisin soittaa ja kirota maailmanmenoa. Iskä oli fiksu mies. Ei akateemisella tavalla fiksu vaan elämää nähnyt ja tarkkavaistoinen. Opetti minua kyseenalaistamaan ei pidä niellä mitään purematta! Hyvää isänpäivää faija sinne Valoon. tiedän että teit parhaasi kaikesta huolimatta!

______________________________

Minun isäni oli maailman paras iskä. Hän oli kiltti, avulias, sosiaalinen, ystävällinen, huumorintajuinen hassuttelija, elämästä nautiskelija. Isä auttoi aina muita ja häneltä olen perinyt saman halun olla hyvä toisille. Isä oli meidän perheen kantava voima. Isä kuoli yllättäen 4 vuotta sitten. Se pysäytti minun ja koko perheemme elämän. Suru oli murskaava ja samalla kuitenkin arjen oli pakko jatkua. Vieläkin minun on monesti vaikea uskoa, että isää ei ole. Se tuntuu vaan niin väärältä. Kuitenkin osaan jo nyt myös iloita kaikista ihanista muistoista. Isä tulee monesti arjessa mieleen, kun tarvitsisin ihan konkreettista apua. Joskus se tuo mieleen surua ja kaipausta, toisinaan taas jonkun hulvattoman hauskan yhteisen hetken ja suru muuttuukin nauruksi ja kiitollisuudeksi siitä mitä oli. Mökki on meille molemmille maailman rakkain paikka. Siellä kaipaus on erityisesti läsnä, mutta toisaalta siellä myös tunnen olevani lähellä isää. Ja se tuntuu hyvältä. Minun isäni oli maailman paras iskä.

______________________________

Tänään heräsin huomaten että tämä päivä on yksi päivä muiden joukossa. Vasta muistot  täällä Facebookissa muistuttivat että tänään on lähtösi vuosipäivä. Pojat kysyivät muutama päivä sitten mikä mulla surettaa eniten kun ajattelen sinua. Vastasin että se, ettet koskaan tavannut lapsiani. 

Olisit ollut loistava Ukki. Olisit vienyt lapsia kalalle ja metsälle. Olisit opettanut erätaitoja ja korttipelejä. Olisit näyttänyt pohjoisen hilla-apajat ja vienyt Inarinjärven isoille vesille. Näen sieluni silmin kuinka metsässä mättään nokassa istuisit lasten kanssa ja he sais vuorotellen viheltää pyypilliä. Sulla olis täysi työ pitää innokkaat tenavat hiljaa niin kauan että pyy ilmestyy ampumis etäisyydelle. Opettaisit samalla paikallaan oloa ja metsän äänten kuuntelua. Metsässä kertoilisit ohimennen eri kasvien nimiä. Opettaisit mikä puu on mikä ja missä on parhaat Marja-apajat. Kalastushommissa jaksaisit loputtomasti pujottaa matoa koukkuun ja selvittää virvelin siimaa milloin puusta, milloin järven pohjasta. Veisit mitä ihmeellisimpiin kalapaikkoihin ja opettaisit miten veden äärellä liikutaan. Näyttäisit miten oksan kohdasta tehdään kalojen kuljetusväline. Opettaisit miten veneellä soudetaan suoraa. Näyttäisit uudestaan ja uudestaan kuinka se tapahtuu. Hermostumatta kuitenkaan siihen että vene pyörii ympyrää kerta toisensa jälkeen. Talvella näyttäisit miten jäällä kuljetaan ja minne ei missään tapauksessa saa mennä, ettei putoa jäistä läpi. Kairaisit sitkeästi pilkkireikiä reikien perään, kun metrin päässä oikealla on lasten mielestä parempi kalaonni kuin tässä. Auttaisit ison kalan napatessa vetämään sen äkkiä pinnalle, ettei vaan pääse karkuun. Jään päällä antaisit lasten kokeilla vähän autolla ajoa. Auttaisit polkimien kanssa jos pienet jalat ei ihan yllä. Opettaisit miten nuotio sytytetään ja mistä kannattaa sateen yllättäessä etsiä sytykkeitä ja hyvin syttyvää ja palavaa puuta. Kertoilisit myös että kalareissulla ei kannata jäädä ilman kalaa, muuten menee ”pallit pataan” Nuotiolla sitten paistelisitte makkaraa tai rinkasta löytyvässä pienessä valurautapannussa pyydystämiänne kaloja reilusti voissa. Ja vastailisit niitten pallien olevan lihapullia kun lapset inttämällä inttäisivät vastausta. Opettaisit miten puukkoa käytetään. Miten perataan kala, miten nyljetään pyy. Hämmästyttäisit samalla lapsia halkaisemalla kivipiiran ja kertomalla mihin lintu sitä tarvitsee. Kun puukon käsittelytaidot olisivat sopivalla tasolla, ostaisit lapsille omat puukot siitä palkinnoksi. Hillasuolla olisit vain sen sopivan hetken kun lapset jaksaisivat itseänsä viihdyttää ja menisit sitten myöhemmin ihan itseksesi kun saisit rauhassa marjat poimia. Opettaisit miten suolla liikutaan ja mitkä on vaaranpaikkoja. Näyttäisit esimerkkien kautta mihin jalkansa asettaa, jottei uppoa. Kertoilisit tarinoita kömmähdyksistä metsällä ja vesillä. Tarinoisit lapsuudestasi ja nuoruudestasi. Jaksaisit hämmästyttää pieniä ihmisiä sillä mitä kaikkea oletkaan elämäsi aikana kokenut luonnon kanssa. 

Tämän tiedän siksi että tämän kaiken, ja paljon muuta, olet minulle lapsuudessa opettanut. Saan kiittää sinua monista taidoista, mitkä olen oppinut. Luonnossa kulkeminen ja luonnon kunnioittaminen on suurin perintöni sinulta. Koetan sitä parhaimpani mukaan jakaa lapsilleni. Kiitos Isä kaikesta. Tänään jo 24-vuotta ikävää takana.

______________________________

Minun isäni oli pahasti alkoholisoitunut. Isäni harmillisesti teki kaiken pahaksi ja harvoja kertoi ku näin hänet selvinpäin ilman viinan huuruja oli miellyytävä ja koin olevani isän tyttö mutta isänpäivät oli rankkoi kun monesti mietein lapsena miksi muilla on isä jonka luokse mennä ja minulla ei. Isäni oli arvaamatön joka olisi voinut tehdä mulle ties mitä. Ja isoisä äidin puolelta ei korvannut kaipuuta tuota kuin enokaan kun koin olevani mustalammas kunhan olin vain ja tein kortin jollekulle. Monesti sanoen opettajille mitäs jos ei oo isää vastaus oli vain tee isoisälle. Ainoa isähahmo josta pidin jätti kuin nallin kalliolle, kun hän sai omia lapsia ainakin koin niin. Koin etten kuulunut kellekään. Isä ku menehty 5 vuotta, oli suunnaton siunaus, sain sen jälkeen rakkaan pojan, jota aloin odottaa Isäni kuoleman jälkeen.

Kaipaan vaan sitä että isä olisi joskus sanonut täysin tosissaan, “olet kaikkeni ja rakastan sua”. Ainoastaan kiitollinen siitä hänelle siitä mitä viina voi tehdä hyvälle miehelle. Kun pojan sain kauhean tärkeätä itselle muistuttaa pojalle siitä kuinka kallis arvoista että oma isä on läsnä vaikka ei aina muista sanoa rakkauttaan että hän näyttää haleilla yms mitä on antanut. Ilman oman isän menetystä ei olisi poikaa.

______________________________